"Claire Randall palaa Invernessiin oltuaan poissa runsaat kaksikymmentä vuotta. Matkaseurana hänellä on tyttärensä Brianna. Clairen aviomies Frank Randall on kuollut muutama vuosi sitten ja siksi hän aikoo kertoa tyttärelleen kuka tämän oikea isä on. Mutta huolestunut Brianna ei halua kuulla sanaakaan äitinsä oudoista seikkailuista 1700-luvun Skotlannissa.
    St. Kildan kirkkomaalla Claire näkee yli kaksisataa vuotta vanhan hautakiven, jossa on hänen skottirakastajansa nimi. Hän pyörtyy hautakiven juurelle. Toivuttuaan Claire kertoo Briannalle, kuinka hän ja Jamie pakenivat yhdessä Ranskaan keväällä 1744 välttääkseen Skotlantia uhkaavan verilöylyn.
    Pariisissa Claire ja Jamie saavat kuulla, että Skotlannin prinssi Kaarle on tulossa tapaamaan Ranskan kuningasta. Kruunua tavoitteleva nuori prinssi haluaa Jamien avustajakseen. Claire puolestaan hurmaa Ranskan hovissa, mutta pitkästyy seuraelämän teennäisyyteen ja pestautuu nunnien ylläpitämään sairaalaan, vaikka odottaa lasta. Taivaanrantaan on kuitenkin kerääntymässä paksuja mustia pilviä..."

    Tässä Sudenkorento-romaanin takakansi. Kirja on jatkoa Gabaldonin ensimmäiselle julkaisulle, Muukalaiselle, joka kertoo Claire Randallin ensikosketuksesta aikamatkailuun. Teksti pysyy tässäkin teoksessa varsin romantisoituna ja helppolukuisena. Vaikka luvut venyvät sivumääriltään pitkiksikin, silti ne tuntuu kahmaisevan nopeasti ja vaivatta.
    Kirja vaatii kuitenkin keskittymistä: henkilöitä vilisee kymmenittäin ja historian juonteet sekoittuvat helposti lukijan herpaantuessa. Sudenkorento on täynnä tunteita, jotka kuitenkin tuntuvat paikoitellen jäävän sotimisen varjoon. Etukannen "Roppakaupalla seikkailua, reilusti historiaa, ripaus seksiä ja mausteeksi taikuutta" -kuvauksen voisi korvata sanomalla kirjaa romanttiseksi seikkailuksi, joka aika ajoin toistaa itseään. Seksiäkin on enemmän kuin ripaus.
     Diana Gabaldon kuvaa omaa kirjoittamistaan nettisivuillaan varsin prosessiluontoiseksi. Hän kirjoittaa pätkiä sieltä ja täältä ja vasta myöhemmin yhdistelee ne kokonaisuudeksi. Nähtävästi vain tämä ammattilaisille sopiva tyyli kertoo jotain myös kirjoittajasta: koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu ja miten kirjan henkilöt päättävät elää. Gabaldon osaa kuitenkin pitää lukijansa tiiviisti kirjan sivuilla eikä teksti ole lainkaan hajanaista. Nähtävästi myös kolmas osa on pakko lukea.